|
Post by Heidi on Jul 9, 2018 3:05:51 GMT
|
|
Ellen
Uutukainen
Posts: 22
Hoitohevonen: Tirppa
Estetaso: 160cm (toivottavasti taas jonain päivänä)
Koulutaso: He A
Ikä: 28
|
Post by Ellen on Aug 9, 2018 21:12:49 GMT
1. Jännitys
Jännitys - se oli päivän sana. Jännitti niin paljon, että melkein tunsin sisuskaluni tekevän volttia. Kaikki rippeet siitä itsevarmuudesta, kun olin viimeksi pikaisesti käynyt tutustumassa Längelmäessä sekä tapaamassa Heidiä ja tulevaa hoitohevostani Tirppaa, oli karissut jonnekin maanrakoon. Seisoin parkkipaikalla käsi autoni ovenkahvassa kiinni. En tiedä, tarvitsinko oikeasti tukea seisomiseen vai olinko kaasuttamassa pian pois taakse katsomatta. Suljin silmäni hetkeksi ja vain kuuntelin.
Jostain kantautui rauhallista kavioiden kopsetta ja muutama hirnahdus siellä täällä. Hengitin syvään. Olin kaivannut tätä tuoksua jo niin pitkään. Avasin silmäni nopeasti, kun läheltä kuului kimeä hirnahdus. Isokokoinen punarautias puoliverinen käyskenteli energisesti tarhassaan parinkymmenen metrin päässä parkkipaikasta. Huokaisin ja käänsin katseeni takaisin uutuuttaan hohtavaan tallirakennukseen. Päästin hitaasti irti ovenkahvasta, jota huomaamattani olin puristanut rystyset valkoisena. “Nyt tai ei koskaan”, ajattelin ja suoristin ryhtini. Astelin tarmokkaasti sisälle suurista auki olevista pääovista.
Tallissa oli yllättävän paljon elämää tähän aikaan. Päästyäni peremmälle minua vastaan viiletti mustatukkainen poika syli täynnä harjapakkia sun muuta. “Mooi!”, hän huikkasi ja katosi vähän matkan päässä olevaan karsinaan. Katsoin hänen peräänsä ensin häkeltyneenä ja sain viimein avattua suuni: “Moi!” En kuitenkaan ollut varma kuuliko poika minua. Jatkoin matkaani ja päädyin ilmeisesti jonkin sortin taukohuoneeseen. Pöydän ääressä tyttö söi eväitään ja kääntyi minuun päin avattuani oven. “Heippa”, tervehdin hieman epävarmasti. “Etsin Heidiä, oletkohan nähnyt häntä?” Tyttö hymyili hieman ja neuvoi: “Kannattaa katsoa varustehuoneesta, siellä näin viimeksi.” “Kiitos. Olen muuten Ellen, hauska tavata.” Tyttö nyökkäsi ja esittäytyi nimellä Kylie. Hän näytti siltä, että halusi palata kanasalaattinsa pariin, joten jatkoin matkaa sen enempää häiritsemättä.
Melkein törmäsin Heidiin hänen tullessaan ulos taukohuonetta vastapäätä sijaitsevasta varustehuoneesta. “Hei taas Ellen ja tervetuloa!” Heidi tervehti iloisesti. Hän näytti siltä, että oli kiireessä menossa jo seuraavaan paikkaan. “Voisitko itse asiassa hakea Tirpan sisälle? Löydät tamman tarhasta numero yhdeksän, kävelytyskoneen vierestä.” Tervehdin ystävällisesti tallin omistajaa ja myönnyin tietenkin hakemaan uuden hoitohevoseni sisälle. Löysin varustehuoneesta riimunnarun, riimu Tirpalla kuulemma oli, joten suuntasin taas ulos.
Kävelin ratsastuskentän ohi kohti kävelytyskonetta. Tunnistin Triviantin jo onneksi kaukaa. Nuori tamma seisoi tarhan keskellä ja katsoi minua pitkään, kun saavuin sen tarhan kohdalle. Pysähdyin portille, laskin riimunnarun suurieleisesti aidalle ja tuijotin tammaa takaisin odottavasti. Olimme ilmeisesti molemmat tarkkailijoita vieraissa tilanteissa. Hetken kuluttua tamma asteli varovaisesti lähemmäs, mutta ei tullut aivan portille saakka. Nyökkäsin ymmärtäväisesti, nappasin narun mukaan ja avasin portin. Lähestyin tammaa rauhallisesti käsi hieman ojossa ja puhelin sille samalla ihan niitä näitä. Tirppa antoi ottaa itsensä kiinni ihan nätisti, mutta lähti seuraamaan minua hieman vastahakoisesti. Ehkä se viihtyi ulkona, tai sitten sekin oli vähän ujolla tuulella.
Tajusin vasta sisällä, että eihän minulla ollut enää muistikuvaa siitä, missä karsinassa tamman kuuluisi olla. Seisoin hetken keskellä tallikäytävää. Suurin osa karsinoista oli vielä tyhjillään, eikä tällä hetkellä käytävällä näkynyt ketään muuta. Onneksi karsinoissa oli nimikyltit, joten pälyilin jokaista ovea. Lopulta huomasin, että Tirpan karsina olikin melkein taukohuoneen vieressä. Tyytyväisenä päästin tamman irti ja taputin sitä kaulalle. Tirppa oli hyvin siistissä kunnossa, se ei ollut näköjään piehtaroinut tai sotkenut itseään muutenkaan. Tuumailin, että ehtisin vielä kuitenkin puunata sitä vähän ennen kuin iltaruokinta koittaisi.
Löysin Tirpan hoitopakin muutaman hetken kuluttua - luojan kiitos pakki oli musta. Muuten olisi voinut tulla identiteettikriisi. Avasin tyytyväisenä pakin ja seuraavaksi olinkin pyörtyä kaikista erivärisistä harjoista. Kauhistelin tilannetta hetken, mutta ajattelin itsekseni: “Nyt Ellen, älä ole drama queen! Ne on vain harjoja.” Suuntasin takaisin Tirpan luo ja mietin pitäisikö minun sitoa se kiinni. Katsahdin tammaa mietteliäästi, mutta se näytti kuin patsaalta tällä hetkellä. “Se ei varmasti hievahda tuosta mihinkään”, päätin. Nappasin pölyharjan mukaani ja aloin harjaamaan tammaa isoin liikkein. Irtopölyä lähti kyllä liikkeelle melko paljon. Tirppa pärskähti jossain vaiheessa ja huomasin, kuinka sen lihakset rentoutuivat harjauksen edetessä.
Lopetettuani halusin vielä rapsuttaa tamman päätä. Ensin tamma yllättyi selkeästi näin suorasukaisesta lähestymisestä, mutta se ei kuitenkaan vetänyt päätään pois. Hymyilin aidosti pitkästä aikaa. Olin viimein palaamassa maailmaan, joka teki minut onnelliseksi. Kahden vuoden tauko ja toipuminen tuntui tässä hetkessä kaukaiselta muistolta, kuin en koskaan olisi ollut poissa hevosten luota. Päivän päätteeksi oloni oli helpottunut. Olin tehnyt oikean päätöksen tullessani tänne. En malttanut odottaa, milloin pääsisin takaisin satulaan.
|
|
Ellen
Uutukainen
Posts: 22
Hoitohevonen: Tirppa
Estetaso: 160cm (toivottavasti taas jonain päivänä)
Koulutaso: He A
Ikä: 28
|
Post by Ellen on Aug 10, 2018 15:30:53 GMT
2. Tyytyväinen
Aurinko paistoi pilvien lomasta, kun ajoin kohti Längelmäkeä. En malttanut pysyä poissa tallilta, vaikka tänään oli ensimmäinen lomapäiväni koko kesänä. Toisaalta en keksinyt yhtään ainutta syytä, miksi en nimenomaan olisi tullut heti uudelleen ja viettänyt päivää täällä. Parkkeerasin ja nousin autosta. Tällä kertaa en jäänyt roikkumaan ovenkahvaan, vaan nappasin mukanani tuomat tavarat peräkontista ja suuntasin tallia kohti. Puolivälissä pihaa minua vastaan juoksi innoissaan maailman suloisin saksanpaimenkoiran pentu. Se olisi hirveästi halunnut tehdä tuttavuutta, mutta minulla oli kädet täynnä kamppeita. “Joo kyllä mä sua vielä paijaan, älä huoli!” naurahdin iloisesti koiralle, joka seurasi minua talliin. Hevoset olivat kaikki ulkona tarhoissa, sillä karsinat ammottivat tyhjinä - tai niin ainakin luulin. Käytävällä seisoi puoliksi täynnä olevat kottikärryt, joihin yhtäkkiä lensi lisää turpeen ja lannan sekoitusta. Yhdessä karsinassa talikkoa heilutti vähän vanhempi mies. Hän sai karsinan siivottua ja astui takaisin käytävälle. Tervehdin miestä kohteliaasti ja hän esittäytyi tallimestari Helgeksi. “Tuo touhottaja on sitten Selma”, mies sanoi osoittaen jaloissamme kiehnäävää koiranpentua. Helge jatkoi karsinoiden siivoamista ja minä suunnistin etsimään paikkaa tavaroilleni. Löysin pian tyhjän kaapin tavaroilleni ja rustasin oveen nimeni. Olin tuonut tänään mukanani ratsastusvaatteeni ja kypäräni. Nakkasin mustan ilmastoidun kypärän ylähyllylle ja mustat uutuuttaan tuoksuvat nahkaiset ratsastussaappaat alahyllylle. Jalassani minulla oli jo elämää nähneet ruskeat jodhpurit, joita olin käyttänyt monta vuotta niin tallilla kuin myös satunnaisesti ratsastaessa. Laitoin välitasolle mustat ja tummansiniset ratsastushousut sekä muutaman vaihtopaidan. Tällä hetkellä kuljin Adidaksen mustissa urheilutrikoissa ja vaaleanharmaassa college-paidassa. Isäni tallilla pukukoodiin kuului aina tiptop kunnossa olevat ratsastushousut ja -saappaat sekä pikeepaita. Tiesin kuitenkin jo, että täällä saisin olla oma itseni ja pukeutua rennommin ilman, että kukaan tulisi siitä minua tuomitsemaan. Lähdin riimunnaru kädessäni kohti tarhoja. Tällä kertaa osasin mennä tarhoja lähinnä olevista ovista ulos. Monet hevosista käyskentelivät heti lähemmäs portteja minut huomatessaan. Ensimmäisessä tarhassa odottivat innokkaana vuonohevonen ja erikoisen värinen ori, jonka rotua en saanut heti mieleeni. Se oli kuitenkin solakka ja steppaili itsekseen kärsimättömästi. Kävin katsomassa muitakin hevosia ennen kuin menin Tirpan tarhan kohdalle. Längelmäellä oli hieno kirjo erivärisiä, -rotuisia ja -kokoisia ratsuja. En voinut muuta kuin ihastella. Tirpan tarhassa oli tänään toinenkin tamma, puoliverinen sekin, mutta huomattavasti suurikokoisempi. Tirppa katseli minua taas tarhan keskeltä kuin ajatellen: “Voi ei, taas tuo on täällä.” Jouduin keplottelemaan itseni tarhaan sisälle, sillä toinen tamma oli hyvinkin innokkaasti tulossa pihalle. Lähestyin Tirppaa rauhallisesti, mutta en kuitenkaan enää niin varovaisesti kuin eilen. Taas se antoi ottaa itsensä kiinni, vaikkei se edelleenkään näyttänyt innostuvan ajatuksesta lähteä tarhasta. Pääsimme viimein ulos niin, että sain pidettyä toisen energiaa puhkuvan tamman portin toisella puolella. Tämä kävi jo melkein työstä. Lähdin taluttamaan Tirppaa ja peräämme kantautui muutama hirnahdus. Myös Tirppa nosti päätään ja hirnahti matalasti taakseen jääneille tovereilleen. “Ei tämä nyt noin kamalaa voi olla”, sanoin ääneen tammalle, kun suuntasimme kävelytyskoneen ja kentän välistä tietä kohti maastoa. Olin päättänyt, että en vielä tänään nousisi tamman selkään, vaan tutustuisin siihen maasta käsin. Olin pakannut pikkuiseen reppuun vähän evästä ja kartan maastosta. Poikkesimme heti laidunten takana pienemmälle polulle, joka kyllä johtaisi takaisin isommalle tielle jonkin matkan päässä. Olin katsonut kartasta, että polun varrella olisi pieni lampi. Sopiva paikka pitää heti pieni evästauko ja ihmetellä ympäristöä. Tirppa kulki vieressäni melko rennon oloisesti. Polku oli tarpeeksi leveä meille molemmille. Tammalla ei ollut minkäänlaista vetohalua, mikä sopi minulle erinomaisesti. Unohduin välillä ihastelemaan maisemia liiaksi ja muutamaan otteeseen minut vedettiin kirjaimellisesti takaisin todellisuuteen, kun tamma yritti kurotella ja hamuilla puiden oksia sekä heinänkorsia polun varrelta. Pysyin tiukkana ja lyhensin narua, jotta tamma ei pääsisi mutustelemaan. Hetken taivalluksen jälkeen huomasin lammen edessäpäin. Aukio oli hienon näköinen: kallio vietti loivasti veteen ja hieman ylempänä kasvoi Tirpalle evästä. Siispä istahdin alas kalliolle, kaivoin eväsleipäni repusta ja katsoin vuoroin Tirpan syömistä vieressäni ja vuoroin lammelle. Hetken kuluttua tunsin töytäisyn hartiassani. Melkein säikähdin, kunnes tajusin, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Tirppa. Katsahdin taakseni ja tamma seisoi aivan takanani ja pärskähti kovaan ääneen. Hymyilin sille: “Ai nytkö riittää? Jatketaan matkaa vai?” Rapsutin tamman suurta valkoista merkkiä. Tamma ravisteli päätään tyytyväisenä. Pakkasin kaikki tavarani ja nousin seisomaan. “No mennääs sitten höntti”, sanoin iloisesti ja lähdimme taas eteenpäin. Olin valinnut reitin, joka kierrättäisi meidät tallin toiselta puolelta takaisin pihaan. Ilma alkoi tuntua hieman painostavalta ja tuumailin, että ukkonen saattaisi nousta vielä iltapäivällä. Tirppakin huomasi, että nyt oltiin lähestymässä tallia, joten se sai ihan uudenlaisen reippaan vaihteen kävelyynsä. Se ei minua haitannut, pysyin vielä tahdissa ja Tirppa edelleen minun vierelläni. Vetokilpailuksi tämä ei siis mennyt missään vaiheessa. Tallin pihassa katsahdin kelloon, Tirppa pääsisi vielä tarhaan. Tarhoja lähestyessä huomasin, että energiapakkaus ori oli poissa viereisestä tarhasta. Taputin Tirppaa kaulalle ja päästin sen portista sisälle. Tyytyväisenä se meni heti tervehtimään tarhakaveriaan. Ja tyytyväisenä pieneen edistykseen, suuntasin talliin tonkimaan Tirpan varusteita. Halusin varmistua, että ne olisivat priimakunnossa.
|
|
|
Post by Heidi on Aug 25, 2018 9:05:57 GMT
12/08/2018 - UittomaastoTirppa ja Ellen pulikoimassa
|
|
Ellen
Uutukainen
Posts: 22
Hoitohevonen: Tirppa
Estetaso: 160cm (toivottavasti taas jonain päivänä)
Koulutaso: He A
Ikä: 28
|
Post by Ellen on Sept 9, 2018 13:52:40 GMT
3. Ensimmäisiä
Istuin höyryävän teekupin ääressä taukohuoneessa ja katselin hajamielisesti ulos ikkunasta. Sää oli vielä yllättävän lämmin syyskuuksi, vaikka jäämereltä puski kyllä kylmiä tuulenpuuskia. Tai ainakin minulle oli kerrottu, että tämä oli vielä lämmintä Suomessa. Itsehän pukeuduin jo kevyttoppatakkiin niin kuin kunnon etelänmaalainen. Osa tallilaisista juoksenteli vielä t-paidassa. Muistelin viimekuista uittomaastoa kaihoisasti. Minäkin olin uskaltautunut mukaan ja vieläpä järveen saakka.
“Jostain mielenvikaisesta syystä olin ilmoittautunut mukaan sunnuntaiselle uittoretkelle. Perjantaina juuri ennen lähtöäni tallilta huomasin, että ilmoitustaululle oli ilmestynyt kutsu uittoretkelle läheiselle järvelle. Olin selkeästi täysin muissa maailmoissa, kun kirjoitin nimeni listan jatkoksi. Nyt sunnuntaina mietinkin, olinko ihan tärähtänyt.
Ehkä perjantaina näkemäni Kylien ja Yehudan episodi oli järkyttänyt minua enemmän kuin luulinkaan. Onneksi olin sattunut silloin paikalle, kun ratsukko kiisi pihaan. Ja luojan kiitos molemmat olivat täysin kunnossa, vaikka Kylie olikin hetkeksi menettänyt tajuntansa. Kaikki selvisivät onneksi pelkällä säikähdyksellä. Tänä aamuna olin törmännyt tyttöön uudelleen, kun hän hääri Yehudan karsinassa. Pysähdyin heidän kohdalleen: “Moi, onko kaikki ollut hyvin perjantain jälkeen?” Tyttö vähän säpsähti ja kääntyi minuun päin. “Ai moi! Joo kaikki on kunnossa, kiitti vielä tosi paljon kaikesta!” Hymyilin aidosti, kun sanoin: “Hyvä, että molemmat voitte hyvin. Mun pitäis varmaan mennä laittamaan Tirppa myös valmiiksi retkeä varten.” “Mä katoinkin, että sun nimi on listassa. Nähdään sitten kohta!” Kylie sanoi ja jatkoi orinsa harjaamista.
Tirppa oli jo valmiiksi sisällä. Tammasta näki, että se aisti, että tänään tapahtuisi jotain jännää. “Toivottavasti se kuitenkin pysyisi rauhallisena”, ajattelin toiveikkaasti. Sain tamman ennätysvauhtia valmiiksi ja kohta olimmekin pihalla kaikkien muiden mukaan lähtevien ratsukoiden kanssa. Helge oli pihalla auttamassa ihmiset hevosten selkään. En koskaan aiemmin ollut tajunnutkaan, kuinka haastavaa selkään oli päästä ilman satulaa. Se tosin johtui siitä, että tämä oli ensimmäinen kertani, kun menin ilman satulaa. Sitä tosin en kertoisi kenellekään. En myös koskaan ollut käynyt uittamassa hevosia. Tästäkään en hiiskuisi kenellekään.”
Taukohuoneen ovi kävi ja palasin takaisin nykyhetkeen. Ikäiseni mies, jota en ollut aiemmin tavannut, asteli sisälle ja huomattuaan minut tuli tervehtimään. “Hei, olen Tobias!” mies virnisti leveästi ojentaessaan kätensä. Häkellyin hetkeksi, mutta sain koottua itseni nopeasti. “Terve, olen Ellen”, sanoin kätellessäni miestä. “Uusi täällä?” kysyin vielä varmistaakseni. “Noh, tulin tänne jo melkein kuukausi sitten.” Ai kuukausi?! Olin näköjään elänyt enemmän tai vähemmän tynnyrissä ja tallille oli saapunut paljon uusia ihmisiä. En vain koskaan ollut sattunut heidän kanssaan samaan aikaan paikalle. “Ahaa, no mutta tervetuloa kuitenkin!”, sanoin hieman nolostuneena. Mies väläytti hymyn ja sanoi lähtevänsä hoitamaan tammansa. Katsoin pitkään hänen peräänsä, sillä olin varma, että olin nähnyt hänet aiemmin jossain. Ajatus jäi kaivelemaan vielä pitkäksi aikaa, mutta kun käänsin katseeni takaisin ulos ikkunasta, palasin taas muistelemaan uittoreissua.
“Oli ihan erilaista tuntea hevosen liikkeet ilman satulaa välissä. Puristin ohjia alkumatkasta rystyset valkoisena. Suoraan sanottuna olin hiukan kauhuissani. Onneksi Tirppa asteli varmasti jonon mukana. Olin sitten saanut itseni tilanteeseen, jossa paluuni hevosen selkään oli kaukana mukavuusalueeltani. Hitaasti olin alkanut rentoutumaan, kunnes Heidi huikkasi kärjestä, että siirryttäisiin raviin. Suuni loksahti hieman auki ja tarrasin Tirpan harjaan kiinni. Tirppa oli kuin automaatti, joka seurasi muiden menoa. Sain siis keskittyä vain selässä pysymiseen, mikä jälkeenpäin hieman hävetti. Minäkö muka entinen kilparatsastaja? Pyh. Roikuin Tirpan harjassa ja olin iloinen, kun siirryimme taas käyntiin.
Saavuimme kohteeseemme ja ihastelin maisemia. Aurinko helotti kirkkaana taivaalla ja vesi näytti erittäin kutsuvalta. Hiekkarantaa jatkui niin pitkälle kuin silmä erotti. Tänne olisi joskus ihana tulla laukkaamaan. Osa porukasta jäi vaihtamaan vielä vaatteita, mutta minä ohjasin Tirpan suoraan vesirajaan. Kummastelimme molemmat hetken ihan paikoillaan veden liplatusta. Tamma laski turpansa vettä kohden ja hörähti matalasti. Hetken kuluttua kannustin Tirpan liikkeelle ja lähdimme kulkemaan rantaviivan mukaisesti. Tirppa asteli tasaisesti jo melkein sen polvien korkuisessa vedessä, ja ihmettelin vähän kuinka peloton se oli näin nuoreksi hevoseksi. Tirppa sai minut levolliseksi ja pystyinkin katselemaan ympärilleni. Hymyilin muille, jotka olivat jo päässeet kahlaamaan syvemmälle kikatusten saattelemana.
Loppujen lopuksi rohkenin myös kahlaamaan syvemmälle Tirpan kanssa. Shortsini kastuivat, kun pulikoimme muiden kanssa, mutta en olisi voinut välittää vähempää. Nauroin vapautuneesti, olin sillä hetkellä todella onnellinen. En olisi voinut koskaan kuvitella, että pääsisin kokemaan tällaista hevosten kanssa. Espanjassa meillä ei ollut uittomahdollisuutta, mutta eipä niitä kalliita kilpureita olisi uskallettu päästää irrottelemaan loukkaantumisten pelossa. Tunnelmaani ei latistanut edes sinä iltana alkanut sade- ja ukkosmyräkkä.”
Tee oli jo jäähtynyt aikoja sitten, joten kaadoin sen viemäristä alas. Tiskasin mukin pikaisesti ja lähdin katsomaan, millainen meno tallin puolella olisi. Tirpan oli tarkoitus osallistua talutustunnille ja pieni ratsastaja oli saapunut jo paikalle. Otin ystävällisen hymyn kasvoilleni ja rupesin auttamaan pientä ihmistä varusteiden laitossa. Tirppa oli minun seurassani jo todella levollinen, eikä se ollut moksiskaan kun puuhasimme sen ympärillä. Kerroin tuntilaiselle ikään kuin salaisuutena, että Tirppa rakastaa rapsutuksia. Tamma saikin paljon rakkautta ennen ja jälkeen tunnin.
|
|