Aatun päiväkirja

[Heidi]

Acapulco K
holsteininhevonen, ruuna

Sivuille

[Constantin]

~ Paluu ratsastuskouluun

Joku olisi voinut miettiä, mitä ihmettä GP-tason ratsastaja teki ratsastuskoulussa. Itse asiassa olin miettinyt asiaa pääni puhki jo ennen kuin olin edes astunut tallin ovista sisään. Lähemmäs kymmenen vuotta olin viettänyt suurella, ylellisellä yksityistallilla ahkerasti valmentautuen ja kisoissa ravaten, nyt olin jälleen palannut ratsastuskouluun. Viime kerrasta olikin tullut kuluneeksi todella paljon aikaa.

Ennen oman hevosen hankkimista olin hengaillut ratsastuskouluilla useita vuosia, joten tiesin minkälaisia ne olivat. Ratsastuskoulut olivat kaikkea sitä, mitä inhosin - joka puolella häärääviä tuntilaisia, pilalle potkittuja tuntiponeja ja kiukkuisia ratsastuksenopettajia. Kaiken kruunasi tiukkaakin tiukempi tallin omistaja, jonka kaikki tallilaiset kiersivät kaukaa. Halusin kuitenkin antaa mahdollisuuden uudelle, lähelle kotiani perustetulle ratsastuskoululle, Längelmäelle. Olihan minulla hyviäkin kokemuksia ratsastuskouluista - olin saanut niiden ansiosta hyvän pohjan kehittää ratsastustaitojani korkeammalle tasolle.

Olin juuri parkkeerannut auton tallin parkkipaikalle, kunnes mieleni valtasi nopea ajatus, pitäisikö minun sittenkin lähteä takaisin kotiin ja unohtaa koko juttu. Kumosin ajatuksen kuitenkin nopeasti - nyt kun olin jo täällä, täytyisi minun ottaa tallista tarkemmin selvää. Olin nähnyt mainoksen tallista netissä ja mielenkiintoni oli herännyt, kun olin huomannut tallin hakevan hoitajia hevosilleen. Sen enempää miettimättä olin ottanut suunnan kohti Längelmäkeä ja alkanut vasta autossa miettimään, oliko tämä sittenkään hyvä idea. Mutta toisaalta, miksi en voisi yrittää saada hoitohevosta? Yrittänyttä ei laiteta.

Mittailin tallia katseellani astuttuani autosta ulos. Siinä se oli, Längelmäen ratsastuskoulu. Aika pieneltähän se näytti, se oli ainakin puolet pienempi kuin edellinen talli, jossa kävin. Mutta ei koko tallia huonommaksi tee, en siis tuominnut tallia vielä. Varovaisin askelin kävelin tallipihalla tutkien ympäristöä. Tuntui, että olisin ollut jonkin sortin pahanteossa, vaikka eihän tässä todellisuudessa mitään väärää ollut. Huomasin tallin takana olevan hiekkapohjaisen ratsastuskentän, joka vaikutti tällä hetkellä olevan tyhjillään. Vähän matkan päässä näkyi myös tilavan ja modernin näköinen maneesi. Siellä olisi hyvä ratsastella huonoilla keleillä. Tallialuetta ympäröivissä tarhoissa seisoskeli erinäköisiä hevosia ja poneja, jotka keskittyivät lähinnä vain heinän syömiseen. Joku noista kaviokkaista saattaisi olla pian hoitohevoseni...

Kun olin kartoittanut tallialueen suurin piirtein, astuin sisään tallirakennukseen. Otin tehtäväkseni löytää jostain tallin omistajan, jotta voisin kysyä häneltä tarkemmin hoitohevosista ja tallista ylipäätään. Tallikäytävällä tuli heti vastaan nuori, tummatukkainen nainen.
- Hei, voinko olla avuksi? Nainen kysyi pienesti hymyillen.
- No siis... Etsin tallin omistajaa, sain sanottua, vaikka se tuntui jostakin syystä vaivaanuttavalta.
- Ai, no sitten oot oikeessa paikassa! Nainen hihkaisi saaden minut hieman hämilleni. - Minä nimittäin omistan tämän tallin. Nimeni on Heidi, hauska tavata!
Sehän kävi äkkiä. Heidiksi esittäytynyt tallin omistaja kätteli minua tuttavallisesti ja tietysti kerroin myös oman nimeni naiselle. Heidi vaikutti erittäin ystävälliseltä jo muutaman sanan vaihdon jälkeen.
- Niin, oliko sulla jotain kysyttävää? Heidi kysyi rennosti karsinan oveen nojaillen.
- Tulin oikeestaan vaan katsomaan, minkälainen tää talli on. Ja no, ehkä katsomaan mahdollisia hoitohevosehdokkaita, paljastin.
- Kiva! Täällä onkin hoitajahaut käynnissä ja muutama hakemus jo tullut. Eiköhän me sullekin hoidokki läydetä!

Sisälläni oleva ääni huusi, että mitä hemmettiä olin taas kerran tekemässä, mutta seurasin kuitenkin Heidiä kun hän alkoi esitellä minulle hevosia. Ei kai tässä mitään hävittävääkään olisi. Ensin nainen näytti tallia pikaisesti - pesuboksin, satulahuoneen, sosiaalitilat ja kaikki sen tapaiset yleiset tilat, sitten suuntasimme kulkumme tarhoille. Samalla Heidi kyseli vähän hevostaustastani ja minkälaista hevosta haluaisin alkaa hoitamaan. Kerroin tietysti omasta, joskin jo vihreämmille laitumille siirtyneestä hevosestani ja että haluaisin mieluiten alkaa hoitamaan hevosta, jossa on haastetta. Siihen olin nimittäin oman hevoseni kanssa tottunut.
- Mä taidankin jo tietää täydellisen hevosen sulle, Heidi sanoi ja johdatti minut eräälle tarhalle.

Tarhassa seisoi kaksi isokokoista hevosta, toinen oli väriltään punarautias ja toinen ruunikko. Heidi vihelsi, jolloin molemmat hevoset ravasivat tarhan toisesta päästä portille. Huomioni kiinnittyi samantien upealiikkeiseen raudikkoon. Pystyin kuvittelemaan, kuinka hienolta nuo liikkeet näyttäisivät kouluradoilla.
- Se on Acapulco K, tutummin Aatu, Heidi esitteli ylpeänä. - Se on tallin edustusheppa, mutta varsinainen kakara välillä.
Läsipää oli työntynyt tarhan aidan yli kerjäämään herkkuja niin suloisella katseella, ettei sitä yksinkertaisesti voinut vastustaa. Olin jo ihan myyty, vaikka hevosen luonne ei ehkä olisikaan aina se kaikista ihanin. Heidi kertoi hevosesta lisää - selvisi, että kyseessä oli 9-vuotias holsteininhevosruuna, joka oli GP-tason kouluhevonen. Muuta minun ei sitten tarvinutkaan tietää.
- Tätä mä haluan hoitaa!

Sain viedä Aatun talliin ja suorittaa sille perushoidon. Heidi kertoi matkalla, että hevonen oli vasta tänä kesänä ruunattu, joten sillä saattaisi esiintyä jotain orimaisia piirteitä.
- Kyllä me pärjätään, sanoin itsevarmana. Heidi toivotti meille onnea matkaan ja katosi itse jatkamaan jotain omia hommiaan. Aatu riuhtoi itseään riimunnarun päässä kuin pieni varsa, se taisi unohtaa olevansa yli 170 senttiä korkea aikuinen hevonen. Pääsin heti komentamaan ruunaa olemaan rauhassa, mutta käsky meni kuuroille korville. Tiukensin otettani narusta ja jotenkin ihmeen kaupalla pääsimme talliin ehjin nahoin, vaikka tuntui että Aatu olisi lähtenyt lentoon hetkenä minä hyvänsä.

Kiinnitin Aatun käytävälle, mutta se ei paljoa ruunan menoa hidastanut. Se jäi steppaamaan malttamattomana paikallaan, kun lähdin hakemaan harjoja satulahuoneesta. Nappasin nopeasti Aatun nimellä varustetun harjapakin mukaan ja palasin uuden hoitohevoseni luo. Siellä se teki ties mitä sivuliikkeitä, jotta sai kaiken mahdollisen liikkumatilan hyödynnettyä kiinni olemisesta huolimatta.
- Ehkä mä saan sut vielä joskus kesytettyä, tokaisin alkaessani harjaamaan Aatun pölyistä karvaa. Hevonen pärskähti päätään heilauttaen ja alkoi kuopia lattiaa tylsistyneenä - sitä päivää odotellessa!

[Constantin]

~ Uusia tuttavuuksia

Parkkeerasin jo toista kertaa autoni Längelmäen ratsastuskoulun parkkipaikalle. Stereotyyppinen mielikuvani ratsastuskouluista oli jo hyvää vauhtia murenemassa - Längelmäki ei vaikuttanut lainkaan niin vastenmieliseltä kuin olisi voinut kuvitella. Olihan kyseessä syrjäinen, uusi ratsastuskoulu, jolla ei juurikaan ollut vielä mainetta eikä talli ollut täynnä GP-tason kisatykkejä, mutta silti minusta silti tuntui, että Längelmäellä oli potentiaalia kasvaa suosituksikin talliksi. Tallin tilat olivat modernit ja viihtyisät sekä ilmapiiri vaikutti rennolta, joten uskoin Längelmäen houkuttelevan kävijöitä.

Ainakin tallilla tuntui tänään olevan enemmän hälinää kuin eilen, ehkä muutkin hevosenhoitajat ja -omistajat olivat löytäneet tiensä tallille. Huomasin, että tallin vierustalle oli parkkeerattu pari pyörää, joita siinä ei ollut eilen. Lisäksi tarhoilla hääräili muutama ihminen, joita en ollut ennen nähnyt. Oikeastaan olin nähnyt eilen vain tallin omistajan Heidin. Enköhän minä jossain vaiheessa muitakin tallilaisia tapaisi. Halusin tietää, minkälaista porukkaa tallilla pyöri, vaikka en siitä kaikista sosiaalisemmasta päästä ollutkaan luonteeltani.

Tallin ovilla pääsinkin heti tekemään uuden tuttavuuden. Pieni, karvainen ja iloisesti haukkuva otus tuli hyppimään jalkojeni juureen korvat terhakasti pystyssä ja kieli ulos suusta roikkuen. Tunnistin koiranpennun heti saksanpaimenkoiraksi, jonkalainen minulla oli kotonakin. Oma koirani oli tosin jo aikuinen. Tervehdin ja rapsuttelin kiltin oloista koiraa. Se selvästi nautti huomiosta.
- Ai, tapasitkin Selman, paikalle pölähtänyt Heidi naurahti.
- Joo, on kyllä suloinen, sanoin koiralle, joka siirtyi kerjäämään Heidiltä huomiota.
- Käykö muuten jos kävisin taluttelemassa Aatua lähimaastoissa? heitin kysymyksen heti perään. Olin kyllä melko varma, ettei tallin omistajalla olisi mitään sitä vastaan, mutta olisihan se hyvä varmistaa.
- Totta kai! Heidi vastasi. - Hyvä vaan, että heppa saa vähän liikuntaa.
- Hienoa, kuittasin vain ja astelin Heidin ohi tallirakennukseen hakemaan Aatun riimua ja narua.

Tarhasta haettaessa ruuna esitteli jälleen omaperäisiä tanssiliikkeitään ja matka talliin kului muistutellessa hevosta siitä, miten siinä narun päässä kuljettiinkaan nätisti. Tallissa Aatu pääsi taas käytävälle kiinni, koska karsinassa sen hoitamisesta tuskin tulisi mitään.
- No niin, paikka siinä, puhelin hevoselle. Hevonen puhisi sieraimet suurina silmänvalkuaisiaan muljautellen, juuri sen näköisenä ettei se todellakaan aikonut pysyä paikallaan. Joka tapauksessa päätin harjata Aatun ennen maastolenkkiämme, joten lähdin hakemaan harjoja. Nopealla katsauksella olin huomannut, että ruuna oli sotkenut itsensä aika kiitettävästi. Edessä oli siis vähän pitemmän puoleinen operaatio, mutta hevosen hoitamista vartenhan hoitajat olivat - en siis valittanut.

Aatun sileään, tulenpunaiseen karvapeitteeseen oli kuivunut likaa, jonka pois saamiseen kului aikaa, niin kuin olin arvellutkin. Reippain, pyörivin liikkein vetelin hoitohevoseni turkkia puhtaaksi ja kyllä se siitä pikkuhiljaa puhdistuikin, vaikka tilanne oli aluksi näyttänyt melko toivottomalta. Aatu vaan ei olisi jaksanut seistä paikallaan harjattavana sekuntiakaan. Napakan komennuksen jälkeen hevonen pysyi paikallaan ehkä kaksi sekuntia, kunnes se aloitti uudestaan steppaamisen sivuille, eteen, taakse ja kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin.
- Oot sä ihan mahdoton, huokaisin jatkaen sitkeästi harjaamista. Aatu tykkäsi tehdä yksinkertaisesta harjaamisestakin haasteellista. No, itsehän olin tämän kakaran hoitajaksi halunnut!

Kun villikko oli saatu vihdoin harjattua, oli kavioiden puhdistuksen vuoro. Sen ajan Aatu käyttäytyi yllättävän hyvin, ainakin paremmin kuin harjatessa. Ruuna nosti kavionsa kuuliaisesti eikä juurikaan protestoinut, paitsi jos se joutui pitämään jalkaansa ylhäällä muutamaa sekuntia pidempään. Silloin se riuhtoi vähän jalkaansa tyytymättömänä, mutta luovutti kun tajusi, että otteeni piti siitä huolimatta.
- Hienoa, kehuin Aatua parin kaulalle taputuksen kera, kun hoitotoimenpiteistä oli selvitty. Olihan niihin vierähtänyt huomaamattani melko kauan aikaa, mutta ehtisimme hyvin käydä vielä kävelyllä. Minulla oli illaksi sovittuna muuta menoa, mutta nyt oli vasta iltapäivä.

Juuri kun olin päässyt Aatun kanssa ulos tallirakennuksesta, vastaan käveli nuori tyttö hauskan näköisen ponin kanssa. Tyttö näytti olevan niin onnensa kukkuloilla, että arvelin hänen olevan taluttamansa ponin hoitaja. Poni oli väriltään voikonkirjava ja se käveli tytön vieressä rauhallisesti.
- Moi! tyttö tervehti minua iloisesti. - Ootko säkin hoitajana täällä?
- Moi vaan, sanoin ja yritin samalla pitää ylivilkkaan hoitohevoseni kurissa. - Ja joo, kyllä mä oon täällä hoitajana. Tää kakara on mun hoitsu.
Tyttö naurahti ja esittäytyi Emiliaksi. Sain tietää, että hänen hoitamansa ponin nimi on Tilly. Se oli edelleen oikea rauhallisuuden perikuva, sillä välin kun Aatu nyki kärsimättömänä riimunnarua minun ja Emilian vaihtaessa muutaman sanan.
- Sori, mun pitää mennä kun tää alkaa käydä vähän hermoille, pahoittelin ja Emilia nyökkäsi ymmärtäväisenä.

Suuntasimme siis Aatun kanssa kohti maastoreittejä. Ne eivät olleet minulle ennestään tuttuja, joten en viitsinyt lähteä kovin kauas. Heidi oli kertonut, että ratsastuskoulun läheisyydessä sijaitsivissa turvallisissa maastoissa ei voinut eksyä, kauempaa löytyisi sitten haasteellisempia maastoja niitä kaipaaville. Tässä tilanteessa minulle ja Aatulle kelpasi kuitenkin vallan mainiosti tallin lähimaastot. Haastetta oli jo ihan tarpeeksi siinä, että sain Aatun pysymään edes joten kuten järkevästi riimunnarun päässä. Se asteli vieressäni suurin, vauhdikkain askelin, korviaan pyöritellen ja häntäänsä heilutellen. Hevosen silmät kiiluivat siihen malliin, että se olisi voinut kiitää täyttä laukkaa ympäri metsiä. Tällä kertaa pysyttiin kuitenkin ihan vain käynnissä. Kävelimme kentän vieressä kulkevaa hiekkatietä pitkin, auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Silti oli kuitenkin erittäin miellyttävä sää, ei liian kuuma eikä liian kylmä.

Kävelytin Aatua maastossa noin puoli tuntia, kunnes päätin palata takaisin tallille. En tiedä, auttoiko kävelytys yhtään purkamaan ruunan energiaa, se nimittäin vaikutti edelleen aivan yhtä energiseltä kuin ennen lähtöä.
- Väsytköhän sä ikinä? mietin ääneen. Aatu puhisi vieressäni päätään ravistellen - se taisi olla kielteinen vastaus. Hymähtäen talutin Aatun tarhalle, jossa sen tarhakaveri odottelikin. Mikähän sen nimi oli? No, ehkä se selviäisi joskus. Tein pikaisesti Aatulle yleistarkastuksen, ettei se vain mitenkään vahingoittunut maastossa. Ihan normaalilta vaikutti, joten hyvästelin hoitohevoseni tältä päivältä ja päästin sen vielä vähäksi aikaa tarhaan nauttimaan lämpimästä elokuun illasta.

[Constantin]

~ Villihevosen kesytystä

Mikä olisikaan parempi tapa viettää lauantaita, kuin mennä tallille? Olisinhan minä voinut synkän sadepäivän kotonakin viettää Netflixiä katsellen, mutta parempihan se oli tehdä jotain aktiivisempaa. Pidin siitä, että elämässä oli jotain sisältöä ja että sai tuntea itsensä tärkeäksi - pelkästään se, että hoitohevosellani oli puhdas turkki, riitti. Talli oli siis juuri oikea vaihtoehto. Ja nyt kun olin uusi Aatun hoitajana, halusin viettää sen kanssa mahdollisimman paljon aikaa, että luottamus kehittyisi.

Tallille oli taas tupsahtanut uutta porukkaa sitten viime tallikäyntini. Karsinoilla hääräsi ihmisiä ja hoitajien sekä hevostenomistajien kaappien oviin oli ilmestynyt uusia nimiä. Minäkin olin varannut itselleni kaapin, mutta se ammotti vielä tyhjyyttään. Kyllä sinne ajan kanssa tavaraa ilmestyisi jopa liiallisuuteen asti. Vilkaisin ilmoitustaulua ja huomasin, että vain muutama hevonen oli enää vailla hoitajaa. Se tietysti tarkoitti sitä, että sana Längelmäestä oli alkanut kiiriä. Toisaalta lisääntyvä ihmismäärä hieman ahdisti - miten tutustuisin kaikkiin, ja entä jos he eivät pitäisikään minusta? Ne, joihin olin jo jonkin verran tutustunut, olivat kyllä vaikuttaneet mukavilta. Ehkä murehdin turhaan, niin kuin minulla oli usein tapana. Annoin katseeni vaeltaa ilmoitustaululla ja katseeni osui ilmoitukseen sunnuntaisesta uintimaastosta. Ensi viikolla olisi tulossa myös ratsastustunti. Minusta oli hienoa, että Heidi halusi järjestää tallilaisille kaikenlaista kivaa tekemistä.
- Pitäisköhän mun ilmoittautua? mietin puoliääneen. Päädyin kuitenkin rustaamaan nimeni molempien tapahtumien osallistujalistaan, tuskin aiheuttaisimme Aatun kanssa ainakaan kovin suurta katastrofia.

Sosiaalitiloissa olikin hiljaista, kaikki taisivat olla hoitamassa hevosiaan tai tekemässä jotain muuta. Kaikessa hiljaisuudessa keitin itselleni teetä ja istuin hörppimään sitä puisen pöydän ääreen. Kuuntelin ulkona ropisevaa tihkusadetta, se loi juuri sopivasti tunnelmaa. Huoneen ovi kävi välillä ja ihmiset tervehtivät minua, mutta kukaan ei jäänyt pidemmäksi aikaa rupattelemaan. Tunnistin huoneessa kävijöistä vain Kylien, jonka olin nähnyt muutaman kerran tallilla. Viimeksi eilen, kun tyttö oli ollut varustehuoneessa puhdistamassa varusteita hieman kyseenalaisen näköisenä. Tyttöparan vaatteet olivat olleet ihan litimärät ja likaiset, en kuitenkaan ollut viitsinyt jäädä kyselemään mitä hänelle oli tapahtunut. Tilanne oli varmasti tarpeeksi kiusallinen jo muutenkin.

- Mitäs sä täällä yksin istut? tuli Heidi ihmettelemään vähän ajan päästä.
- Meen kyllä kohta hoitamaan Aatun, sanoin ja kulautin viimeiset teet kurkusta alas.
- Ei mitään kiirettä! tallin omistaja sanoi. Hän otti lasiin vettä ja joi lasin kerralla tyhjäksi.
- Huh, on ne tallihommat rankkoja, Heidi huokasi ja istui vähäksi aikaa tuolille minua vastapäätä. - Mitä muuten meinasit tehdä Aatun kanssa tänään?
En ollut oikeastaan ajatellut asiaa tarkemmin, mutta vastausta kysymykseen miettiessäni mieleeni tuli, että juoksutus voisi tehdä Aatulle hyvää.
- Mä ajattelin juoksuttaa sen, sanoinkin sitten. En paljastanut, että olin saanut idean vasta pari sekuntia sitten. Eihän sillä mitään väliä ollut.
- Hyvä idea! Heidi sanoi ja nousi penkiltä. - Mä tästä lähden siivoamaan tarhoja.
Minäkin lähdin tarhoille, koska pitihän minun ottaa Aatu sisälle. Heidi tuli perässä talikon ja kottikärryjen kanssa.
- Pidä hauskaa! huikkasin naiselle kävellessämme Aatun kanssa tallia kohti.

Aatu ei ehkä ollut tänään ihan yhtä villi kuin edellisinä päivinä, vaikka kyllähän se edelleen oli oma, energinen itsensä. Hoidettaessa se kuitenkin pysyi paikallaan parin sekuntin sijasta ehkä 5 sekuntia - edistystä oli siis tapahtunut. Harjaamisen alussa se pysyi pidempäänkin paikoillaan, mutta loppuvaiheessa se alkoi kyllästyä, jolloin alkoi taas steppaaminen ja lattian kuopiminen. Ihmettelin vähän, miten se oli niin vaikeaa pysyä paikoillaan, kun ei harjaamisessa kuitenkaan ikuisuutta kestänyt. Aatun mielestä taisu kestää.
- Ihan kohta on valmista, mutisin harjatessani hevosen mahan alusta. Aatu yritti paeta harjaa, mutta eihän se kovin kauas pakoon päässyt.

Harjasin määrätietoisesti hevosen loppuun ja puhdistin kaviot. Huomasin käytävän päässä jonkun miehen, joka talutti valkovoikkoa suomenhevosta. Hänkin taisi olla hoitajana täällä. En millään muistanut hevosen, saati hoitajan nimeä, mutta emmeköhän jossain vaiheessa tutustuisi. Pakkasin Aatun harjat ja kaviokoukun pakkiin ja lähdin etsimään jostain juoksutusliinaa. Raippaa tuskin tarvitsisin, en uskonut vauhdista olevan puutetta. Riimun tilalle vaihdoin suitset, ilman ohjia tietysti.
- Juoksuttamaan menossa? Tillyn hoitaja Emilia kysyi huomatessaan, että kiinnitin liinaa Aatun suitsiin. Vastasin tietysti myöntävästi. Emilia jatkoi karsinassa hoitoponinsa harjaamista ja minä lähdin juoksutushommiin.

Sateen vuoksi maneesi tuntui miellyttävämmältä ratkaisulta kuin kenttä, joten suuntasimme Aatun kanssa sinne. Onnekseni siellä ei ollut ketään, niin saisin juoksuttaa hevosen rauhassa. Annoin Aatun mennä ensin vähän aikaa käyntiä, mutta pian käskin sen raviin. Ruuna totteli kuuliaisesti. Se eteni ympyrällä suurin, liitävin askelin, kaula hienosti kaarella. Huomasi kyllä, että kyseessä oli kouluhevonen. Otin välillä pysähdyksiä ja sitten taas siirtyminen vaihtelevasti käyntiin tai raviin. Hyvä että hevonen sai vähän aivojumppaa. Juoksutin sitä molempiin suuntiin, jotta työskentely ei jäisi yksipuoliseksi. Muutamien siirtymien jälkeen annoin Aatun kävellä rennosti hetken aikaa.

Välikäyntien jälkeen oli laukkatyöskentelyn aika. Aatu lähti kuin tykin suusta vauhdikkaaseen laukkaan parin pukin saattelemana. Liian hurjaksi meno ei kuitenkaan yltynyt. Annoin sen laukata tarkoituksella reippaammin, jotta se saisi energiaa purettua. Rautias korskui niin että koko maneesi raikui - hevonen oli selvästi innoissaan. Se olisi varmaan laukannut maneesissa koko päivän, mutta en viitsinyt ihan piippuun asti hevosta juoksuttaa. Aatu alkoi jo omatoimisesti hidastamaan vauhtiaan, joten pyysin hevosen raviin ja sitä kautta käyntiin.
- Hieno poika, kehuin ja päästin liinaa vähän pidemmäksi. Puoliverinen käveli ympyrällä rennosti, kaula pitkällä ja pää melkein maassa asti roikkuen. Ei sillä tainnut ihan loputtomiin asti energiaa olla, vaikka välillä siltä tuntuikin! Kyllähän villihevosetkin joskus väsyivät...

[Constantin]

~ Vauhtihirmun selkään

Ajattelin käydä tänään vähän kokeilemassa, miltä Aatu tuntuisi selästä käsin. En kuitenkaan mitään kauhean vaativaa ruunan kanssa tekisi, koska myöhemmin menisimme vielä uittoreissulle. Kyseiselle reissulle oli ilmoittautunut monia Längelmäen hoitajia ja yksäreiden omistajia. Suurinta osaa osallistujalistan nimistä en tunnistanut, mutta oli siellä ainakin Kylie ja Emilia, jotka tunnistin. Heidi oli merkattu listaan ensimmäiseksi oman hevosensa Kuun kanssa. Oli kyllä kiva päästä maastoon yhdessä talliporukan kanssa.

Ensin piti kuitenkin hoitaa ”normaali” ratsastus pois alta. En halunnut heti ensimmäiseksi rynnätä uuden hevosen kanssa maastoon, olihan se hyvä ensin hakea tuntumaa turvallisesti aitojen sisäpuolella. Ennen hevosen ratsastuskuntoon laittoa valmistin itseni ratsastusta varten. Olin etsinyt varastosta ratsastusvarusteeni, jossa ne olivat lojuneet koko kesän. Hevoseni lopetuksen jälkeen olin kaivannut vähän taukoa tallilta, joten pari kuukautta oli vierähtänyt ilman ratsastusta. Toivottavasti taitoni olivat vielä tallella.

Kun olin saanut itselleni ratsastusvarusteet päälle, piti hakea ratsu ulkoa. Pian Aatu seisoi tallikäytävällä molemmin puolin kiinnitettynä, arvatenkin malttamattomana. Sen korvat pyörivät vimmatusti ja se liikuskeli koko ajan viihdyttääkseen itseään. Betonilattia kopisi taukoamatta hevosen kavioiden alla.
- Onko noin tylsää oikeesti? tuhahdin raudikkoa harjatessani. Aatun levottomuus osasi ottaa hermoille, mutta pystyin pitämään pään kylmänä. Siitähän se vasta soppa olisi syntynyt, jos molemmat olisivat olleet tuollaisia hätähousuja. Pieni liikuskelu ei haitannut, mutta välillä piti oikeasti komentaa, että Aatu hieman rauhoittuisi. En ollut vielä kunnolla saanut johtajan asemaa Aatun silmissä, mutta kyllä se jonkun verran minua totteli. Ei yleensä vielä ensimmäisen kerran jälkeen, mutta parin komennuksen jälkeen se asettui edes hetkeksi aloilleen.

Perushoidon jälkeen kävin hakemassa Aatun satulan ja suitset varustehuoneesta. Onneksi varusteet oli nimikoitu, niin ne oli helpompi löytää. Varusteita kantaessani Heidi tuli vastaan tallikäytävällä, luoden minuun hieman ihmettelevän katseen.
- Eihän me vielä sinne maastoon lähdetä, vai oonko mä ihan väärässä aikataulussa? tallin omistaja panikoi ja katsoi rannekelloaan. - Ei kai tää pirskatti oo jääny jumiin!
Hymähdin hieman, Heidi taisi oikeasti luulla olevansa myöhässä itse järjestämästään maastosta.
- Ei mitään hätää, rauhoittelin. - Mä oon vaan menossa ratsastamaan Aatun kevyesti ennen maastoa!
- Huh, sain melkein sydärin, Heidi sanoi naurahtaen helpottuneena. Naurahdin itsekin, olihan tilanne aika huvittava.
- Mä tuun jossain vaiheessa vilkaisemaan, miten teillä menee! nainen huikkasi vielä, ennen kuin tiemme erkanivat.

En ollut ihan varma, olisinko halunnut yleisöä minun ja Aatun ensimmäiselle ratsastuskerralle, mutta ei kai tässä voinut enää muutakaan. En viitsinyt kieltää tallin omistajaa tulemasta katsomaan meitä, vaikka näky ei todennäköisesti olisikaan kovin kaunis. Minulla oli ollut vähän taukoa ratsastuksesta ja sen lisäksi alla oli täysin uusi ratsu, joten täydellisyyttä ei kannattanut odottaa. Tuskin Heidi sitä odottikaan. Jokainen kokenut hevosihminen tiesi, ettei ratsastajana koskaan voinut olla täydellinen. Varsinkaan kouluratsastajana.
- Hyvin se menee, vakuuttelin itselleni pääni sisällä kiristäessäni suitsien remmejä. Aatu viskeli päätään, mikä hieman vaikeutti hommaa. Sain kuitenkin vihdoin suitsetkin Aatun päähän ja pääsimme lähtemään kentälle.

Nousin satulaan kentän keskihalkaisijalla ja lähdin ottamaan alkukäyntejä uralle. Aatu tallasi tasaista hiekkapohjaa pitkin askelin, huomasin heti että kyseessä oli varmasti aika suuriliikkeinen hevonen. Samalla tunnustelin jalustimia, jotka tuntuivat olevan vähän liian lyhyet. Satulavyötäkin pitäisi vielä kiristää. Niinpä pysäytin Aatun hetken kävelyn jälkeen ja aloin säätämään jalustimia ja satulavyötä. Aatu ei tietystikään jaksanut pysyä kauaa paikallaan, joten se lähti jatkamaan matkaa käynnissä omin luvin. Pysäytin hevosen kuitenkin uudestaan, että se tajuaisi, ettei liikkeelle saanut lähteä ennen käskyä. Hevonen päätti kuluttaa aikaansa rapsuttamalla etujalkaansa hampaillaan - sen piti ihan koko ajan olla tekemässä jotain! Kunhan se ei muuten alkaisi pelleilemään ratsastuksen aikana, niin kaikki oli hyvin.

Kun satulavyö ja jalustimet oli saatu kuntoon, verryttelin Aatua kaikissa askellajeissa ihan vain ympyröillä taivutellen. Näin alussa oli hyvä pitää tekeminen yksinkertaisena. Menimme käyntiä muutaman kierroksen pitkin ohjin, jonka jälkeen otin kevyen tuntuman Aatun suuhun ja siirsin hevosen raviin. Huomasin heti alkuverryttelyissä, että hevosessa oli selkeästi potentiaalia, mutta sitä ei oikein olisi kiinnostanut työnteko. Se ei jaksanut kannatella itseään kunnolla ja kulki ihan etupainoisena kädelle painaen. Hevosessa olikin työstämistä, mutta onneksi olin pitkäpinnainen.

Pikkuhiljaa Aatu alkoi kulkea paremmin takaosansa päällä. Se ei enää ollut niin raskas ratsastaa, siihen oli tullut mukavasti keveyttä, mutta ruunan keskittymiskyky oli aika hukassa. Aika usein avut menivät siltä ohi, mutta rehellisesti sanottuna yllätyin, kuinka kivaksi olin saanut Aatun lyhyessä ajassa. Parannettavaa tietysti oli ja paljon, mutta tämä oli hyvä alku. Otin hetken aikaa välikäyntejä, jotta Aatu sai levätä. Sen jälkeen päätin tehdä vielä hetken aikaa tehtävää, jossa kokosin askelta lyhyillä sivuilla ja vuorostaan lisäsin pitkillä sivuilla. Tein tehtävää kaikissa askellajeissa, vaihtelevalla menestyksellä. Aatu selvästi osasi, mutta ei jaksanut keskittyä kunnolla.

Parin hyvän pätkän jälkeen oli aika lopetella, olihan meillä vielä maasto edessä enkä halunnut väsyttää Aatua liikaa - jos se edes oli mahdollista. Olin ollut niin keskittynyt ratsastukseen, että en ollut huomannut kentän laidalle ilmestynyttä Heidiä, joka katsoi meitä tarkkaavaisena.
- No, miten meni? kysyin naisen ohi ratsastaessani.
- En ehtinyt olla tässä kovin kauaa, mutta ihan hyvin! Heidi huudahti. - Onhan Aatu vähän semmoinen sählääjä, mutta eiköhän teistä vielä hyvä ratsukko tule!

Olin samaa mieltä. Taputin Aatua muutaman kerran kaulalle kiitokseksi ja laskeuduin satulasta, sitten lähdimme kohti tallia Heidi perässämme. Meillä olisi vielä edessä uittomaasto, joten minun piti ottaa Aatulta satula pois ja Heidin piti mennä varustamaan oma hevosensa Kuu. Aatulla tuntui vielä olevan virtaa, joten se jaksaisi varmasti vielä hullutella maastossa!